Talvella juoksen, koska siten pääsen eroon työstressistä. Se on tapani löytää yhteys itseeni ja luontoon. Se on jotain omaa kiireisen arjen keskellä, jota hallitsee toisten vuoksi tehtävät asiat.
Kesällä juoksen, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Kun arjen kiire ja rakenteet on otettu pois jäljelle jää eksynyt minä, joka miettii, kuka olen ilman kaikkea urarooleja. Tai ylipäänsä: kuka minä olen.
On itsestään selvää, että juoksu ei ratkaise sen paremmin tuota suurta kysymstä kuin korjaa ylistressaavaa arkeakaan. Melko suuria taakkoja ne olisivatkin ehkä maailman yksinkertaisimmalle urheilumuodolle.
Mutta polkua eteenpäin harrastus viitoittaa – ainakin, jos osaa kuunnella, mitä se sanoo. Siis: ei juokse itseään yliharjoittelun tilaan, vaan pysähtyy miettimään, mitä muuta minä olen kuin juoksija. Ei juokse pakoon kuormittavan arjen viestejä, vaan pysähtyy miettimään, miten muuten kuin pakenemalla liikuntaan, voisin vähentää arjen stressiä.
Tai vaikkapa: pysähtyy kysymään itseltään, mitä viestiä tyytymättömyys juoksutuloksiin välittää ja miksi on kateellinen toisille heidän onnistumisistaan? Ehkä syy ei olekaan huonossa juoksussa, vaan siinä, että yksi pieni elämän osa-alue, juoksu, joutuu kantamaan liian isoa tyytymättömyyden taakkaa, joka liittyy oikeasti ihan muihin asioihin kuin juoksuun.
Tämäkin tajusin missäpä muuallakaan kuin viimeisellä lenkilläni. Olen elämässäni ennenkin ollut tyytymätön ja kateellinen toisille. Se on aina välittänyt viestiä tyytymättömyydestä johonkin omassa elämässäni. Ehkä nyt onkin syytä kääntää suurennuslasi juoksusta muihin asioihin ja uteliaisuudella tutkia, mitä oma elämä onkaan tullut nielaisseeksi.
Sitä ajatustyötä voi hyvin tehdä vaikka hitaalla lenkillä.
Vastaa