Pelkoa ja inhoa Vaarojen maratonilla, ja vähän muutakin…

Vaarojen Extreme 65km tarjosi äärimmäisiä tunnekokemuksia ja vei uusien juoksukokemusten äärelle. Pitkän päivän aikana koin väsymystä, pelkoa, inhoa, mutta myös kiitollisuutta ja lämpöä, riemua ja pystyyvyden kokemuksia.

On aikamoinen klisee, että juostessa miettii harrastusvalintojensa järkevyyttä, mutta maalissa suunnittelee jo seuraavaa juoksua. Niinhän sitä taas kerran kävi. Silti reppuun jäi purettavaakin emotionaalisen kuorman muodossa, ihan peruslikapyykin ja juomapurtiloiden lisäksi.

Tämä on juoksuraportti, jossa erittelen tunteitani matkalla ja matkan jälkeen. Lopussa pieni kuvagalleria.

Maalissa, väsyneenä mutta onnellisena. Kuvaaja Lauri Kontkanen

Pelko ja vapautuminen

Jälkikäteen tajuan, että Vaarojen extremelle lähtiessäni tunsin pelkoa. Riittämättömyyden pelkoa – pääsenkö maaliin ja entäs, jos sattuu liikaa? Juoksuni viisikymmentä ensimmäistä kilometriä en juuri tuntenut pystyvyyttä tai luottamusta. Tunsin huolta ja stressasin. Vasta ymmärrys siitä, että tulen pääsemään maaliin hengissä ja hyvässä kunnossa vapautti minut pelosta omaan hyvään juoksuun.

Tämä on jälkikäteen syntynyt analyysi tunteista, joita en todellakaan osannut juostessani tunnistaa. Jälkikäteenkin en ole ihan varma, nimeänkö sen oikein…

Jälkikäteen tunnistan, että vaikka en osannut odottaa, millainen esimerkiksi eteläpää Rykiniemen ja Kiviniemen välillä olisi, tiesin, että juoksusta tulisi paha. Pieni pelko uuden edessä pitää juoksijan nöyränä ja rehellisenä ja suojelee ylilyönneiltä ja alivalmistautumiselta. Tämähän ei haittaa ollenkaan. Mutta ehkä epävarmuus meni nyt normaalia syvemmälle.

Juoksun alku lähti kulkemaan melko hyvin, mutta en päässyt itselleni normaaliin rytmiin, jossa juoksen pääasiassa omaa tahtiani. Pitkä matka edessä loi selkeästi painetta. Oli vaikea asettua juoksuun ja luottaa, että matka taittuu, sillä mieli hapuili jo tulevissa kivuissa.

Pelko loi toisaalta uuden ja positiivisen kokemuksen sitä kautta, että löysin useita hyviä juoksukumppaneita, joiden kanssa matkaa oli helpompi taittaa. Normaalisti tykkään vaihtaa muutaman sanan ihmisten kanssa siellä täällä, mutta muuten juosta itsekseni.

Tällä kertaa toisen juoksijan perässä juokseminen otti paineen pois juoksun säätelystä ja miettimisestä ja vapautti suoritukseen. Tai ehkä nyt vain osui oikeita ihmisiä reitille oikeille hetkille? On mielenkiintoinen kokemus, miten ihmisen kanssa voi päästä syvällekin keskusteluun, vaikkei ole nähnyt tästä muuta kuin edellä menevät kengänkannat kivisillä poluilla.

Kiitollisuus

Kävi tosiaan niin, että vaikeimmilla hetkillä, eli alkumatkasta kun haparoin sopivan juoksuvauhdin kanssa, ja Rykiniemen jälkeen, kun oltiin päästy syvään päätyyn Eteläpäässä, minua kannatteli se, että sain juosta joukossa tai toisen perässä.

Ennen Rykiniemeä sain juoksuun rohkeutta, jota olisi ollut vaikea löytää ilman universumin paikalle kiidättämää vetoapua. Vaikka lopulta, vauhdin (ja sykkeen) kasvaessa liian kovaksi, jouduin jälleen jatkaamaan omaan tahtiin, oli usko tekemiseen hetkeksi löytynyt.

No se uskohan alkoi sitten horjua taas Rykiniemen jälkeen. Eteläpäässä kuljin pitkään 130 kilometrin juoksijoiden letkassa, jonka vauhdissa pysyin kohtuullisesti. Rohkeutta antoi se, että kaikki nämä ihmiset olivat jo kertaalleen kulkeneet sen helvetin läpi – tiesin, että vaikka en itse pystyisi kahteen kierrokseen, selviäisin kyllä matkasta ainakin kerran.

Jälkikäteen tunnen suurta ja lämmintä kiitollisuutta heitä kohtaan, jotka lainasivat rohkeutta minulle, kun matka tuntui rankalta. Jollain kummalla tavalla kiitollisuus tuntuu lähes velalta, vaikka ehkä yhdessä kulkeminen antoi jotain myös muille?

Inho

”Kiviniemi ei ikinä tule.”

”Miksi lähdin tänne, mikä sairaus ajaa ihmisen rääkkäämään itseään äärirajoille?”

”En enää ikinä tule tänne, tästä eteenpäin juoksen vain helpompia matkoja, jotka oikeasti tuntuvat hyvältä.”

Inhosin reittiä, inhosin juuria, inhosin kiviä, inhosin mäkiä (ala- ja ylä-). Koin haukanneeni isomman palasen kuin pystyin järkevästi pureskelemaan. Lopussakin, lähdettyäni viimeisestä huollosta ja tietessäni, että matkaa ei ole kuin pari tuntia jäljellä, en kerta kaikkiaan enää pystynyt löytämään mitään järkeä juoksusta. Varsinkin lopussa inhosin radan suunnittelijoita, kun tuntui, että kiersimme vain Mäkrää ja muita mäkiä, kun maaliin olisi päässyt suoraa tietä hetkessä.

Luottamus ja kunnioitus

Kiviniemestä Ryläykselle asti käytännössä sauvakävelin 130 km matkaajien kanssa. Kiviniemen lepo ja melko rauhallinen nousu vuorelle johtivat siihen, että minusta alkoi tuntua, että nyt pystyisi kyllä menemään lujempaa. Kaivoin Ryläyksellä otsalampun repusta ja sytytin sen lähtiessäni laskeutumaan, mutta paradoksaalisesti illan viimeinen pimetessä (ehkä olin pelännyt tai ainakin odottanut sitäkin?) alkoi rohkeuteni kasvaa. Olin löytänyt luottamuksen itseeni: ”Minä pystyn tähän, tulen pääsemään maaliin!”

Ensimmäisen kerran kisan alkuvaiheen jälkeen totesin Ryläyksellä, että haluan lähteä etenemään omaa vauhtiani. Ohitin sauvakävelevät 130 kilometriläiset ja huikkasin, että taidan koittaa ottaa vähän vauhtia. Mielessäni toivotin heille paljon onnea.

On älytöntä, miten paljon kunnioitusta tunnen ihmisiä kohtaan, jotka pystyvät vetämään reitin ensin yöllä lampun valossa ja sitten uudestaan jopa minua nopeammin päivän valossa. Ennen Rykiniemeä edellä juossut 65 kilometrin juoksukaveri pyysi tähtipölyä ohi menneiltä satakolmekymppiläisiltä. Minäkin nappasin mielessäni oman osani siitä.

Pystyvyys

Kun ulkotulet alkoivat loistaa Ipatin nousun loppumetreillä ja maalissa kutsuttiin kulkemaan valoon, haihtui 95 % kaikista ikävistä tunteista, joita olin vielä hetki sitten kantanut mukanani. Olin tehnyt sen, olin maalissa! 65 kilometriä hirveimpiä polkuja, joita olin ikinä kulkenut! Olin päässyt maaliin. Tiesin olevani lähes viimeisiä oman matkani juoksijoita maalissa, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Järjetön kiitollisuus, kunnioitus ja ilo siitä, mihin kehoni (ja lopulta myös mieleni) oli taas pystynyt, täytti minut. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut, ja taisin tehdä molempia.

Ei polviongelmia, jotka olivat tehneet Karhunkierroksen lopusta tuskaista nilkutusta. Ei Volokki Trailin tapaisia pettymyksiä, kun uskoo oikeasti pystyvänsä saavuttamaan tavoitteensa, mutta olosuhteet osoittautuvatkin liian koviksi. Olin tehnyt henkisesti parhaan suoritukseni vasta viimeisillä 15 kilometrillä ja saavuttanut tärkeimmän tavoitteeni siitä, että voimat riittävät koko matkalle. Olin selättänyt Vaarojen Extremen!

Onko järjetöntä olla kiitollinen omalle kehollensa, suorituksesta, jonka itse on tehnyt? Ehkä. Mutta sitä minä olin. Silitin itseäni maalissa ja kehuin itseäni. Vieläkin tunnen suurta ylpeyttä. Tunsin, että jos jatkan harjoittelua, pystyn mihin vaan.

Mitä jäi käteen?

Maalissa sain ensimmäisen halauksen Kiviniemeen keskeyttäneeltä kanssamatkaajalta, jonka huonolla omallatunnolla jätin tuskailemaan Eteläpään jyrkimpään ja kivisimpään mäkeen kipeän polvensa kanssa. Kun näin hänen saapuvan Kiviniemessä huoltoon vähän ennen kuin lähdin sieltä, hymyilin maailman leveintä hymyä. Kun on taittanut toisen kanssa matkaa äärirajoilla edes vähän aikaa, syntyy ainakin minun päässäni henkinen side. Sitä oikeasti toivoo, että toinen pääsisi maaliin, tai ainakin huoltoon – pois sieltä mäestä. Kyllä se halaus ja onnentoivotus tuntui vastaavasti hyvältä.

Ja miten hyvältä tuntuikaan päästä oman kumppanin syleilyyn maaliviivalla. Minut huolehdittiin hotellille, suihkuun ja peiton alle (siinä vaiheessa horkka oli jo aikamoinen). Kokemus siitä, että joku näkee minut, ottaa kopin siinä kohtaa, kun voimat alkavat viimein vähetä ja osoittavat vilpitöntä arvostusta minua ja suoritustani kohtaan, vaikka ovat seisoneet tuntikausia sateessa odottamassa minua maaliin, tuntuu joltain, jota en edes koe ansainneeni.

Tämän vuoden juoksut on nyt juostu. Kehityskaari kevään valmistautumisesta Karhunkierrokselle, sieltä Volokki Trailin mahalaskuun ja lopulta Vaarojen vaikeuksien kautta voittoon -storyyn on ollut huima. Kiitollisuus siitä on päällimmäinen tunne. Ja mitä kaikkea hienoa polkujuoksun saralla tulevaisuus vielä pitääkään meiltä salaisuuksien peitossa? No sen näyttää taas aikanaan koittava uusi vuosi.

Nyt on levon aika.

Ja sitten – aika suunnata taas uusia haasteita kohti.


Vastaa

Discover more from Elä aidosti, elä vaiston varassa

Subscribe now to keep reading and get access to the full archive.

Continue reading