Saarnaajan kirja
Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika kuolla.
Aika on istuttaa
ja aika repiä istutus.
Aika on surmata
ja aika parantaa.
Aika on purkaa
ja aika rakentaa.
Aika on itkeä
ja aika nauraa.
Aika on valittaa
ja aika hypellä.
Juoksija tuntee kehossaan Saarnaajan kirjan totuuden lenkille lähtiessään. Saman viikon kaksi lenkkiä saattavat olla kuin Saarnaajan kirjan pari: aika on purkaa, ja aika rakentaa. Joka asialle on aikansa luonnossa, eikä ihminen ole luonnosta erillinen. Samat vuokset ja luoteet, jotka nostavat meren ja saavat lähteen kuivumaan tai tulvimaan liikkuvat myös ihmisen kehossa.
Minun vuoksi ja luode osuivat tällä viikolla maanantaille ja torstaille. Maanantain juoksu oli vajaan 16 kilometrin juoksu maantiellä. Vauhtia oli n. 7min/kilometrille, mutta sekin tuntui vaikealta. Yleensä huonollakin lenkillä jossain kohtaa mieli asettuu juoksuun ja mieli selvenee. Tällä lenkillä sitä ei oikein tapahtunut. Maaliin päästiin, mutta kyllä tuntui, että lähde on kuivunut. Kehosta tiristeltiin viimeisiä pisaroita.
Torstaina vuorossa oli polkuja ja hiekkatietä sekoittanut laukka Äijäveden ympäri. Toinen kuusitoista kilometriä, mutta tällä kertaa, edellisen päivän jalkatreenistä huolimatta, juoksu lähti ensikilometrien jälkeen kulkemaan vahvana. Juoksin mäet ylös, ruohikoituneet metsätiet kutsuivat kokeilemaan vauhtia. Ilta-aurinko siivitti ponnistamaan itsestään irti enemmän kuin edes tiesin, että kehossa olisi annettavaa. Tunsin itseni vahvemmaksi kuin olen tuntenut koko kesänä – ihan tavallisella iltalenkillä.
Vuorovesi tulee säännöllisesti kuun mukaan ja lähdekin tulvii, kun pohjavesien pinta nousee sateiden myötä. Samoin lenkki kulkee, kun keho on saanut sopivasti treeniä, lepoa ja ravintoa. Mutta on se niinkin, että joskus kun menet lähteelle vettä noutamaan ajatellen kuopan olevan piripinnallaan, saat huomata veden ummehtuvan kuopan pohjalla. Toisinaan, yllättäen, meitä siunataan ylitsevuotavasti ja vesi lainehtii yli uomiensa.
Ihmisyyden ja urheilun ytimessä on tarve ymmärtää, määritellä, vakioida, toistaa ja viedä kehitystä siten eteenpäin. Siihen ei helposti sovi ajatus yllätysten siunauksellisuudesta. Mutta kun keho, luonto tai elämä yllättää ylitsepursuavaisuudellaan, kun vähiten odotamme, kannattaa se ottaa onnella vastaan. Kaikelle on aikansa. Ihminen iloitkoon teoistaan, ansaituista tai ansaitsemattomista. Se on ihmisen osa.
Vastaa