Kun istun kirjoittamaan tätä on toinen päivä vuotta 2026. Lepään uudenvuoden aaton kahdesta pitkästä lenkistä. Olen saanut ensimmäisen harjoitteluvuoteni aikana urheilun somepalvelu Stravaan kirjattua 800 kilometriä juoksua. Tämä sinänsä vaatimaton saavutus on onnistunut juoksemalla vuoden viimeisenä päivänä 25 kilometriä. Kolme prosenttia lisää, n. 1/33 osan koko vuoden juoksumatkasta. Yhtenä päivänä. Paljon vuoden aikana tapahtuneesta kehityksestä kertoo vuoden ensimmäisten kuukausien aikana juoksut ovat satunnaisia 4-7 kilometrin mittaisia pyrähdyksiä. Vuoden ensimmäinen kymppi on juostu maaliskuussa ja huhtikuusta alkaen viikkokilometrit juoksussa saavuttavat n. 15 kilometrin tason. Samaan aikaan kävelyjen määrä vähenee.
Olen siis aloittanut juoksun vuosi sitten käytännössä nollasta harjoittelemalla ensin hapenottokykyäni ja kehoni kykyä ylläpitää ja tuottaa lihastoimintaa. Välineinä olivat aluksi salin kuntopyörä ja crosstrainer ja sitten pitenevät kävelyt. Vuosi on mennyt ja kunto kasvanut nopeasti. Vuoden viimeiset juoksut, 13 km ja 12 km mittaiset pakkashölkät, olisivat olleet vuoden takaiselle minälle mahdoton haave. Kevään aikana tehty pohjatyö on tehnyt mahdolliseksi juostun kesän, useita polkujuoksukisoja ja viimein itsenäisyyspäivänä juostuun puolimaratoniin ja uudenvuodenaaton juoksuihin huipentuvan vuoden.
Jos se, mitä uutena vuotena tein, tuntuukin mahdottomalta vuoden takaiselle minälle, ei mikään enää tunnu täysin mahdottomalta nykyiselle minälleni. Itse asiassa olen jo laittanut ilmoittautumisen sisään kahteen tulevan kesän pääkilpailuun. Ensimmäisen maratonia pidemmän matkan, ultramaratonin tai oikeammin ultrajuoksun, tulen tekemään 22. ja 23. toukokuuta Kuusamossa pidettävässä NUTS Karhunkierros -tapahtumassa, jossa olen ilmoittautunut 55 kilometrin (tarkalleen 56,8 km) matkalle.
Lenkkien pituusinflaatio, tai oikeammin kasvava kyvykkyys, jonka ihminen kokee kuntonsa kohotessa, aiheuttaa sen, että ei-juokseville käsittämättömiltä tuntuvat kilometrimäärät muuttuvat sangen tavoiteltavissa oleviksi. Kaikki alkaa kevyesti: ensin tavoitteena on kympin pitkikset. Sitten 10 km muuttuu ihan tavalliseksi lenkiksi. Sitten tavoitteenasi on katupuolimaraton, ehkä maraton ja sitten tähyiletkin jo poluille ja vuorille, eli juoksun kannalta huomattavasti hankalampaan maastoon, ja matkoille jotka pahimmillaan jättävät perinteiset kympin, puolimaran ja maratonin kauas taakseen. Matkoille, jotka tuntuvat autolla ajaessakin pitkiltä ja tylsiltä, mutta silti niitä jostain syystä olisi päästävä juoksemaan.
Ennen kuin huomaatkaan identiteettisi on muuttunut juoksijaksi ja sitten polkujuoksijaksi ja kun tiketti on vetämässä huomaat, että omassa mielessäsi olet jo muuttunut polku-ultrien mieheksi, olkoonkin, että varsinainen juoksu on vielä kokonaan tekemättä. Kehityksessä on samaan aikaan sekä jotain todella inspiroivaa että syvästi huolestuttavaa. Eikö ihmiselle mikään riitä? Mitä hän juoksee karkuun? Miksi itseään pitää noin kiduttaa. Onhan juoksu mukavaa, mutta eikö hän ymmärrä, että tuossa ei ole enää mitään järkeä eikä kohtuullisuutta ja pitäisihän ihmisen pyrkiä säälliseen ja kohtuulliseen. Näin saattaavat sivustakatselijat ajatella, mutta juoksija, hän vain juoksee. Hän on löytänyt identiteettinsä ja onnensa lähteen.
Nykyaikaisen sotiin, nousevaan autoritärismiin ja suoranaiseen fasismiin, ultrakapitalismiin, luontotuhoon, ilmastonmuutokseen, sosiaaliseen mediaan, kognitiivisesti ja sosiaalisesti vaativaan työelämään ja mihin lie suohon uppoava ihmiseläin tarraa kiinni yhteen yksinkertaiseen ja lajinomaiseen asiaan, jonka hän löytää ja tekee siitä itsensä ja onnensa perustan. Ei kai siinä mitään pahaa ole.
Vanha sanonta sanoo, että kaikki paitsi purjehdus (tai toisen version mukaan puutarhanhoito) on turhaa. Lasse Mårtenson ja Junnu Vainio tekivät aiheesta jopa sangen menevän iskelmän kahdeksankymmentäluvun lopulla. Kivan kasaripianojuoksutuksen sisältävä iskelmä tulkitsee purjehtimisen inhimillisyyden vertauskuvaksi.
Sanonnan juuret juontavat kuitenkin jo antiikin Roomaan latinankieliseen lentävään lauseeseen Navigare necesse est, vivere non est necesse. Hansaliitto käytti lausetta aikanaan tunnuslauseena, samoin lausetta ovat hyödyntäneet Italian fasistit sankarillisen elämän mottona. Lauseen kerrotaan alun perin roomalaisen sotapäällikkö Pompeiuksen sanoneen merimiehille, jotka pelkäsivät lähteä myrskyssä merelle kuljettamaan viljalastia Roomaan. Merenkulku on välttämätöntä, eläminen ei ole välttämätöntä.
Velvollisuus ennen kaikkea, plikten framför allt (Gustaf VI Adolfin, nykyisen Kaarle Kustaan isoisän, motto) olisikin siis ehkä ollut parempi käännös tuolle Latiumin alueen asukkaiden meille jättämälle lausahdukselle. Poloisille Pompeiuksen merimiehille, jotka pelkäsivät henkensä edestä myrskyävällä merellä, ei purjehdus selvästikään ollut samanlaista perikeskiluokkaista ajanvietettä, saati sellainen inhimillisyyden vertauskuvakaan kuin mistä Mårtenson ja Vainio sanailivat. (Lukuisat mereen menehtyneiden muistomerkit saaristojen kirkkomailla kertovat, että ei se ole sitä ollut pitkään aikaan Pompeiuksen jälkeenkään.)
Puutarhanhoito on puolestaan astetta maallisempaa toimintaa. Se käy sananlaskuun hyvin vertailupariksi purjehtimisen kanssa alkusointunsa puolesta sekä siksi, että purjehtiminen on rannikkoasukkaiden alaa ja me sisämaanasukit voimme sitten keskittyä puutarhoihimme.
Mutta purjehtiminen, mistä siihen edes päästiin? No tietysti, koska haluaisin kovasti mukailla tätä lentävää lausetta (nykypäivän termein halusin hyödyntää meemiä) toteamalla, että varsinkin juuri juoksemisen iloon kiinni päässeelle kaikki paitsi juokseminen on todellakin turhaa. Mieli ei asetu miettimästä juoksua kuin lenkillä ja pian lenkiltä saavuttuaan se alkaa taas janota lisää. Pidemmälle harrastuksessa edenneet ovat puolestaan fyysisesti niin koukussa tuohon monotonisen rasituksen toistuvaan meditaatioon, että sen puute alkaa tuntua pahalta. Onneksi ei kai sentään yleensä käy niinkuin pahalaatuisemmissa huumeissa, että aluksi saatu mielihyvä varsinaisesti laskisi tahi katoaisi, mutta isot pojat ovat kertoneet, että koukkuun tähän toimintaan voi jäädä. Silloin alkaa ahdistaa, jos ei annostansa saa.
Tokihan tätä asiaa yritetään tubevideoilla ja somessa kääntää jotenkin positiivisemmaksi kertomalla kaikesta hyvästä, jota juokseminen tuo. Ja tuohan se. Mutta juoksijalle, pahimmillaan tai parhaimmillaan, kaikki paitsi juokseminen on turhaa. Ja tässä se yhdistynee puutarhanhoitoon (ja tuohon nykyaikaisempaan huvipurjehdukseen) peri-inhimillisenä tekemisen muotona, joka kytkee ihmisen yhteyteen itsensä ja luonnon kanssa. Intohimostaan ihminen sitten tekee itselleen kahleen ja tuntee olevansa vapaa vain veneellään, palstallaan tai juoksupoluillaan, kun saa olla intohimonsa orja. En uskalla vannoa, koska en ole puutarhanhoitaja enkä purjehtija, mutta uskoisin, että tässä näiden ikiaikaisten toimien vastustamaton veto voisi olla.
Vastaa