Kirjoitan tätä kuunnellessani Viimeisen mohikaanin tunnusmusiikkia. Minulle se on tullut lähtemättömästi liitetyksi juoksuun YouTubesta löytyvän motivaatiopuheen kautta, jota kuuntelen lähes aina ennen juoksukilpailua. Hiljaa kasvava musiikkiteema antaa puheelle nousevan intensiteetin, jota ”I am a champion” huudot rytmittävät. Valmentaja kannustaa joukkuettaan mestaruusotteluun. Hän muistuttaa, että silloinkin kun jalat eivät enää kanna, mieli ja sydän kantavat. Rinnalla olevat joukkuetoverien kanssa on jaettu uhraukset, vuodettu verta ja hikeä. Heitä ei jätetä ikinä pulaan.
Puhe lainaa sanastoa ja rytmiä Yhdysvaltain Army Rangersien tunnustuksesta ja sisältää paljon sotaan ja taisteluun liittyviä ilmauksia. Se päättyy muistutukseen siitä, että historiankirjoituksen ei tarvitse toivoa kohtelevan nätisti, jos määrittelee itse kuka on – eikä sitä voi kukaan muu tehdäkään.
Ennen kuin asetuin kirjoittamaan tätä tekstiä, olen katsonut YouTubesta elokuvamusiikin säestämiä kohtauksia Viimeisen mohikaanin lisäksi Taru Sormusten Herrasta (Rohirrimin ratsastus) ja Viimeisestä samuraista. Erityisesti viimeksi mainitun kohtaukset ovat muistuttaneet nuorempana harjoittelemastani perinteisestä japanilaisesta jujutsusta ja siihen liittyneistä miekkaharjoituksista.
En ole harjoitellut jujutsua enää vuosiin, enkä ole varma haluaisinko enää. Olen saanut kylläkseni edelleen maailmaa hallitsevista narsistisista vanhoista miehistä, jotka lähettävät puolestaan toisia tappamaan tai pahoinpitelemään, koska eivät ole ikinä itse oppineet elämään. En halua enää harjoitella tappamaan ketään miekalla, en vaikka todennäköisyys joutua tilanteeseen, jossa viillän ihmistä miekalla on täysin olematon.
Haluaisin niin kovasti, että minä, lapseni ja kaikki maailman muut miehet ja naiset saisivat harjoitella elämään. Rakastamaan. Antamaan läheisille ja yhteisölle parastaan ja myös luottamaan siihen, että heiltäkään ei pelkästään oteta. Rakentamaan tulevaisuutta, jossa jokaisella ihmisellä ihan oikeasti voi olla hyvä olla ja hänen inhimilliset tarpeensa tulevat täytetyiksi. En lakkaa ihmettelemästä, miksi yhtäkkiä miehuus on alkanut taas uhata kaikkea tätä.
Silti en voi olla liikuttumatta siitä uhrihengestä, siitä toverihengestä, siitä horjumattomuudesta ja tyyneydestä, jota nämä soturikulttuurien kuvaukset nostavat esiin. Olkoonkin, että sen kääntöpuolena on tottumus väkivaltaan, kyvyttömyys nähdä rauhanomaisia ratkaisumalleja ja että tarinoihin on lähes aina sisään rakennettu menettämisen logiikka, jossa sankari ei saa rauhallista elämää rakastamansa naisen kanssa. Kaikki se ruma, mitä on kulttuureissa, joissa valta ja toiminta perustuu voimaan ja väkivaltaan tulee kyllä esiin näissä kuvauksissa. Ja silti esiin tulee myös jotain niin elähdyttävää ihmisyydestä, että minunkin on istuttava keskellä yötä kirjoittamaan.
En juurikaan seuraa kilpailuja, mutta eilen minua liikutti tieto Montane Winter Spine Racen naisten sarjan voittajasta, Anna Troupista, joka 56 vuoden iässä voitti 431 kilometrin mittaisen Englannin läpi Skotlannin rajoille juostavan ultrajuoksukilpailun. Mikä suoritus! Yhtä lailla rintaa pakahdutti tieto siitä, että yhdessä Annan kanssa suuren osan kisaa juossut suomalainen Johanna Antila joutui lopettamaan kesken vain kymmenien kilometrien päässä maalista. Kuvittele juoksevasi läpi kylmän ja pimeän vuorokausia ja lopettavasi vasta kuin maali jo häämöttää.
Peruspolkujuoksijalle tai ultraajalle satojen mailien kisat talvisilla vuorilla on kaukainen unelma (tai painajainen), mutta yhtä lailla jokainen kaikkensa likoon laittanut ensimmäisen maratonin tai ultramatkan juossut, tai pidemmältä matkalta keskeyttänyt on pistänyt itsensä likoon ja antanut kaikkensa.
Me elämme yhteiskunnassa, jossa nopea viihtyminen on tyypillistä ja meille tyrkytetään mallia, jossa asioita ostamalla saamme muka itsellemme jotain arvokasta. Emme ymmärrä, että kaikki todella tärkeä, kaunis ja suuri tulee aina sisältä päin. On jotain todella ihmeellistä siinä, miten ihminen antaa kaikkensa uskomansa asian puolesta. Ja sitähän kestävyysjuoksu parhaimmillaan on.
Saatan kuunnella vaikean juoksun loppuvaiheilla mainitsemaani motivaatiopuhetta. Harvoin kyyneleet jäävät siinä kohtaa valumatta. Onneksi niitä ei hikiseltä naamalta kovin herkästi erota. Ja vaikka tuo puhe on joukkueurheilun maailmasta ja siinä haetaan voimaa ympärillä olevista tovereista, en ole kokenut ikinä juoksukilpailussa olevani yksin. Me lähtöviivalla olijat olemme kirjaimellisesti samalla viivalla ja meitä yhdistää ainakin tuon päivän ajan side, joka on voimakas, vaikka onkin näkymätön.
Meitä yhdistää usko siihen, että työllämme pystymme muuttamaan tulevaisuutta ja oman elämämme kaarta. Meitä yhdistää usko ihmisyyden mahdollisuuteen. Kisapäivä on päivä, jona me kaikki saavumme samaan paikkaan tekemään yhdessä suuria asioita. Pitkään jatkunut rasitus raastaa tunteet esiin raakoina ja pidäkkeettöminä. Menemme juoksussa äärirajoille ja joskus niiden ylikin.
Maaliin päästyämme olemme saaneet taistella itsemme, rakkojen, kipujen, hankaluuksien, väsymyksen ja olosuhteiden kanssa, mutta ketään ei ole vahingoitettu. Saamme lähteä (toivottavasti) onnellisempina kotiin rakentamaan parempaa juoksutulevaisuutta itsellemme ja kauniimpaa tulevaisuutta koko ihmiskunnalle. Siinä on juoksun kauneus. Siihen tiivistyy koko elämän kauneus.
Vastaa