Itsenäinen jatko-osa kirjoitukselle Kaikki paitsi juokseminen on turhaa https://vaistonvara.com/2026/01/04/kaikki-paitsi-juokseminen/
Varoitus: tämä kirjoitus sisältää paljon keittiopsykologista analyysiä.
Serebraalisesta keholliseen, Descartesista David Gogginsiin
Juoksijalle, pahimmillaan tai parhaimmillaan, kaikki paitsi juokseminen on turhaa. Intohimostaan ihminen sitten tekee itselleen kahleen ja tuntee olevansa vapaa vain, kun saa olla intohimonsa orja. Tässä on myös se syy, miksi minäkin kirjoitan juoksemisesta.
Juokseminen on minulle tapa, jolla saan kosketuksen itseeni ja maailmaan. Serebraalisesta, eli pään sisällä elävästä, olennosta tulee kokonainen, eletty, aistimellinen ja kehollinen. Siis kokonainen, maailmassa elävä ihminen. Kirjoittaminen on puolestaan tapa katsoa tuota kokemusta uteliaasti. Se tuo mukaan reflektion – kokemuksen peilauksen, jättää jäljen ja kartoittaa minut siten maailmaan aivollis–kehollisena juoksevana olentona.
Kun laitan lenkkarit jalkaan, mentaalis–emotionaalinen, ajattelulla itseään peilaava (eli reflektiivinen) kokemus muuttuu ennen ja ilman käsitteitä ja ajattelua tapahtuvaksi (esi-reflektiiviseksi) olemiseksi. Kun sitten istun suihkun jälkeen hyvän olon vallassa kirjoittamaan, palaan tasapainoisempana olemisen. Muisto kehossa palauttaa mielen ja kehon yhteyteen ja sanat virtaavat ulos kuvaamaan tuota kokemusta kuin muistona menetetystä onnellisten hetkien paratiisista.
Ihminen lienee ainut eläin, jolle on tällainen kärsimys annettu. Ei koira tai hevonen istu lenkin jälkeen miettimään kehon ja mielen suhdetta tai sitä, miten lenkki meni. Ei liene ihme, että varsinkin länsimaissa olemme joutuneet oudon karteesiolaisen harhan valtaan, jossa mieli ja keho nähdään toisistaan erillään ja joille monesti yritetään hahmottaa hierarkiaa, paremmuusjärjestystä, jossa yleensä mieli nähdään (eläimellistä) kehoa ylempänä.
Yksi tätä länsimaista hahmottamista kuvaava henkilö on kirjojensa ja sosiaalisen median kautta maailmanlaajuiseen tietoisuuteen itsensä räjäyttänyt David Goggins, joka kasvoi väkivaltaisessa perheessä, epäonnistui koulussa ja taisteli itsensä sen jälkeen terveydellisten esteiden läpi Yhdysvaltojen Laivaston SEAL-joukkoihin, maavoimien Army Ranger -erikoisjoukkoihin ja sen jälkeen, kuten todettua, bestseller-kirjailijaksi, motivaatiopuhujaksi, ultrajuoksijaksi, jonka lausahdukset kuten Who’s gonna carry the boats ja You’re just a little bitch koristavat urheiluaiheisia some-keloja joka puolella.
Goggins on tehnyt brändin siitä, miten ihminen voi ja pystyy paljon enempään kuin hän uskoo. Kun olet loppu, olet käyttänyt vasta 40% kapasiteetistasi, hän sanoo. Kysymys on vain siitä, voitko ottaa vielä yhden askeleen. Yleensä voit, mutta useimmat jättävät askeleen silti ottamatta. Saan valtavaa tyydytystä siitä, kun tiedän olevani ulkona lenkillä, treeneissä, kun niin monet eivät sitä tee. On helppoa olla parempi kuin muut, Goggins kertoilee podcast-videolla.
Ja onhan miehen tarina uskomaton ja motivoiva. Jos Goggins pystyy tuohon, niin ehkä minäkin pystyisin sentään johonkin, ajattelee moni. Samaan aikaan tarina on sekä surullinen että masentava. Gogginsin aikakaudella olemme siirtyneet länsimaisessa karteesiolaisessa ylemmyydessä siitä, että mieli määrittää olemassaolomme ja keho on unohdettu, siihen, että keho on olemassa, ja se laitetaan tekemään kaikkensa ja vähän yli.
Gogginsin esimerkki kertoo, että väkevällä mielellä kehon tarpeet ja viestit voidaan ohittaa ja ylittää. Näin veistetään itsestä yli-ihminen, jota kukaan ei voi enää satuttaa, koska yli-ihminen satuttaa itse itseään enemmän kuin kukaan muu. Mikään vähempi kuin täydellinen ja rajat ylittävä ei riitä.
Suurin osa meistä ei tietysti haasta itseään kehollisesti lainkaan. Työmme on paikallaanpysyvää. Elämme pidempään ja ehjemmissä kropissa, koska työ ei enää ennenaikaisesti meitä vanhenna, mutta kardiovaskulaarinen eli sydän- ja verisuoniin liittyvä kuntomme on kuraa. Tässä maailmassa, jossa yhä harvempi haastaa itseään kehollisesti, Gogginsin vastaus on vetää ns. vivut kaakkoon, mennä toiseen äärilaitaan. Mikään muu kuin extreme ei riitä, eikä varsinkaan kehon kuuntelulla tai kehon ja mielen yhteydellä ole merkitystä.
Me pullamössölänsimaalaiset elämme maailmafantasiassa, jonka ytimessä on ostaminen, omistaminen, liikkuminen hienoilla autoilla, lentokoneilla tai millä lie ja kuviteltu riippumattomuus ympärillämme elävästä maailmasta, johon emme enää ole kosketuksissa. Satunnaisesti lennämme Lappiin tai Thaimaahan ja kuvaamme instagramkelpoisia kuvia viimeisistä luontorippeistä, joiden on annettu olla olemassa, jotta voisimme ylläpitää harhakäsitystä siitä, että elämme jonkinlaisessa tasapainossa itsemme, muiden ihmisten ja luonnon kanssa.
Goggins on tämän maailmafantasian pimeän puolen mörkö. Hän hylkää fyysisenä pahana olona realisoituvan länsimaisen kehonegatiivisen tavan elää. Goggins näyttää meille kehollisuudestamme ja itsestämme sen, mitä emme haluaisi oikeastaan nähdä. Hän asettaa meidät epämukavien kysymysten ääreen. Pystyisinkö minäkin tuohon? Pitäisikö minun edes yrittää? Mikä suhteeni kehooni on? Mikä minun tarkoitukseni on?
Mitä Goggins ei pysty hylkäämään on maailmankuvaamme kuuluva tyhjyyden, kuulumattomuuden ja kelpaamattomuuden kokemus, jota on pyrittävä paikkaamaan keinolla millä hyvänsä, jotta psykologinen turvallisuutemme ei järkkyisi ja maailmafantasiamme tyhjyys ei paljastuisi. Goggins ei pysty haastamaan yhteiskunnan (ja järkyttävän kasvuympäristönsä) antamia ennakko-oletuksia ja murtautumaan kartesiolaisesta mielen ja kehon kahtiajakoisuuden harhasta ja maailmankuvasta, jossa toisen osamme on oltava toista ylempänä. Hänen tapansa tuntea ylpeyttä ja hyvinvointia itsestään on asettaa itsensä epäinhimillisillä uroteoillaan kaiken yläpuolelle. Silloin, vain pienen hetken ajan, hän pystyy tuntemaan tyytyväisyyttä ja ylpeyttä. Mutta seuraavana päivänä oikeutus olemiselle on taas ansaittava uudestaan sillä, että kun hän raataa, kun muut vielä nukkuvat.
Kysymyksiä, joita David Goggins, Descartes tai länsimainen yhteiskuntamme ei edelleenkään osaa esittää on yhtenäisyyden ja kokonaisuuden löytäminen ihmisenä, suhteemme toisiin ihmisiin, suhteemme luontoon, koko luomakuntaamme ympärillämme. Vennin diagrammi (siis sellainen toisiaan koskettavista tai ylittävistä ympyröistä koostuva kuvaaja) länsimaisesta mielen, kehon, ihmisyhteisön ja luonnon suhteesta toisiinsa on käytännössä Audin logo. Kuvion voi hahmottaa myös helmitauluna, jossa helmet koskettaat toisiaan vain pienen leikkauspinnan kautta ja Kuin luonnostaan helmet asettuvat tärkeysjärjestykseen, jossa ensimmäisenä eli ylimpänä on mieli ja perää pitää luonto. Kaikki diagrammin osalliset kärsivät tästä luomastamme harhasta.
Yksilön ja yhteisön psykologinen kehittymättömyys, Descartes, juosku ja eläimet
Venäjällä, Yhdysvalloissa ja monissa muissa autoritäärisissä valtiossa näkemämme kehitys on yksilötasolta kumpuavaa psykologisen kehittämättömyyden heijastumista koko yhteiskunnan ja maailman tasolle. Pidän vahingollisena sometrendiä, jossa juoksua verrataan terapiaan. (Juoksu on juoksua, terapia on terapiaa ja jos tarvitset terapiaa, mene terapiaan. Joskus lyhytkin pätkä auttaa ja siinä ei ole mitään hävettävää.)
Olisi kuitenkin parempi purkaa omaa pahaa oloa ja selvittää ajatuksiaan lenkillä kuin esimerkiksi addiktiokäyttäytymisen, yhteiskunnallisen väkivallan tai vaikkapa lapsien hyväksikäytön kautta. Juoksulenkissä on sekin hyvä puoli, että säännöllisesti tehtynä se kasvattaa kyvykkyyden kokemusta ja saattaa sitä kautta auttaa oman alemmuudentunnon hoitamiseen. Ainakin hetkellisesti.
Jos ihmiskunta ei löydä keinoja estää sellaisten yksilötason, yhteisötason ja yhteiskuntatason traumojen syntymistä, joita esimerkiksi Yhdysvalloissa esiin nousseet autoritääriset ja fasistiset liikkeet ja toimijat kumpuavat, emmekä pysty auttamaan ihmisiä yli niistä johtuvasta psykologisesta keskenkasvuisuusuudesta ja siihen liittyvästä aktiivisesti harmillisista psykologisista selviytymismekanismeista, niin voimme hyvällä syyllä kysyä, olemmeko oikeasti se luomakunnan kruunu, joka kuvittelemme olevamme.
Kartesiolaiseen maailmankuvaan kuuluu ajatus eläimistä automaatteina (vaikka Descartes itse kuulemma ajattelutavasta huolimatta ei ollut mikään eläinten vihaaja), mutta todellinen ero taitaa olla siinä, että eläimet paljon pienempine isoaivoineen ovat paremmin kosketuksissa alempiin aivoalueisiinsa kuin me, joilla jättimäinen harmaan aineen osa auttaa meitä leikkaamaan pois ja erottelemaan tietoisuudestamme suuren osan aivojemme alempien osien toimintaa. Sama valtava aivokuori auttaa meitä keksimään tarinoita oikeuttaaksemme alimman mahdollisen tason laumakäytöstämme.
Jos, kuten uskon, juoksu auttaa meitä yhdistämään mieltä ja kehoa, eli yhdistämään järkevästi (hah!) ajattelevat aivojemme osat alemman tason aivoalueisiin, jotka ovat kiinteässä yhteydessä kehoon, voi juoksu todellakin auttaa meitä paremman maailman luomisessa. Kuvitellaan vielä lopuksi Vennin diagrammi maailmasta, jossa ihmiset vaikkapa juoksun kautta pääsevät kosketuksiin itsensä (kaikkien puolien), luonnon ja ympäröivän yhteisön kanssa. Minkälainen maailma se olisi?
Tässä kohtaa monen päässä alkaa soida John Lennonin sanat: You might say I’m a dreamer. Eli harhaako vain ja turhaa unelmaa? Voi olla. Mutta muistetaan, että ensimmäisen maailmansodan aikaan joulu, ja jalkapallo-ottelu, yhdisti juoksuhaudoissa toisiaan tähtäilevät sotilaat yhteiseen rauhaan, edes yhden päivän ajaksi. Meissä kaikissa on potentiaali hyvään ja joskus pieni asia voi saada meidät kosketuksiin sen kanssa ja sillä voi olla suuria kerrannaisvaikutuksia.
Vastaa