Ehkä kaunein asia, mitä olen kuullut humalaisen suomalaismiehen suusta: “Sulla on salin paras kyykkytekniikka.” Joskus muinoin nuoruudessa näin saattoi ollakin, mutta pelkään miehen humalatilan aiheuttaneen pientä liioittelua. Muistelen, että tekniikkani ytimessä oli leveä haara-asento, jossa pääsin kyykkäämään reilusti jalkojen väliin. Valitettavasti pelkään hieman, että vaikka laji on vaihtunut juoksuun, on tekniikka säilynyt samana. Juoksuani on kuvattu vähän sellaiseksi reisille jääväksi kyykkyhiipimiseksi.
Pelkään, että polkujuoksu ei ole juurikaan parantanut noita tapoja. Kun maasto, tai vaikkapa talvella lumiolosuhteet iskevät, ei vauhti ole kauhean kaksinen. Tänään yllätyin itsekin vauhdista, joka lenkillä lähti.
Tänään oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Vajaassa kahdessa viikossa töistä irtautuminen on tapahtunut perusteellisesti. Olen nukkunut, juossut, syönyt, lukenut, ja ajatellut. Niinpä edellisyönä uni ei meinannut tulla enkä muista, että töihin lähtö olisi ollut aamulla koskaan niin hankalaa kuin tänään. Päätin suhtautua itseeni suurella itsemyötätunnolla ja tein kevyen päivän kiittäen itseäni jokaisesta suoritetusta tehtävästä.
Ehkä se oli töiden alkamisen ärritys tai sitten lomalla lukemieni juoksuoppaiden juoksutekniikkavinkit olivat jääneet takaraivoon muhimaan, mutta joku tekijä sai vauhtini nousemaan talvilenkille jo kohtalaisen kovaksi. Tasaisella ja kovalla lumisella metsätiellä on hyvä juosta: suurimman osan matkaa alusta ei ollut liian kova tai pehmeä eikä nastoilla tarvinnut jäätäkään raapia liiaksi.
Kun tunsin, että tänään mennäänkin kovaa (en vielä arvannut sitä ulos lähtiessäni), annoin sitten mennä ja koitin vain muistella ohjeita tekniikasta ja fiilistellä, mikä tuntuisi kropassa hyvältä ja nopealta. Olen nopeusharjoituksissa parhaimmillaan löytänyt mahtavan fiiliksen, jossa kehon kevyt etunoja saa painovoiman kuin itsestään vetämään minua eteenpäin ja jalat alkavat tehdä työtänsä. Kiihdyn sulavaan vauhtiin ja jalat rullaavat asfaltilla tasaisen kevyesti. Yleensä tämä fiilis ei kestä vielä kovin pitkään.
Tänään en saavuttanut ihan tällaista lentoonlähtöoloa. Ehkä se oli kaiken keskivartalo-treenin tulosta, mutta tunsin olevani kuin lievästi jännitetty kaari. Keskityin pitämään pääni pystyssä ja hartioiden päällä, selkäni suorassa. En istu lantio alhaalla, annan jalkojen tehdä työntötyötään — tuntuu kuin joku vetäisi minua horisonttia kohti. Loppua kohti hyvän asennon säilyttäminen muuttui raskaammaksi, mutta päästelin kohtalaista vauhtia vielä viimeisellä kylänraitin pätkälläkin.
Olen oppinut yleensä ottamaan nopeaankin lenkkiin pienen loppurauhoituksen ja niin tein tänäänkin. Keskivauhtiahan se tietysti laskee, mutta kun on päättänyt, että mittarilukemat eivät ole se perussyy, miksi juoksee, niin sellaiset murheet voi jättää huomiotta. Tänään tasalukema tuli mittariin ihan itsestään — hyvä 9 km peruslenkki, tämä Peurasuon lenkki.
Talvijuoksu on oma lajinsa, johon ainakaan minä en miellä erityisesti nopeustreenien kuuluvan. No ei tässäkään ihan mitään tempointervalleja vedetty ja pakkastakin oli vain -12 astetta, joten liian koville ei ottanut hengityksenkään puolesta. Tänään juoksukelitkin olivat kohdallaan, kun talvi on nyt kunnolla saapunut. Metsäautotiet ja hiekkatiet, jotka joulukuussa olivat kaljamalla, ovat nyt kimmoisan kovaksi pakkautuneen lumen peittämiä — aika täydellistä juoksualustaa.
Toisenlaisen kokemuksen lumessa juoksusta sain lauantaina täysikuun valossa tehdyssä pakkasjuoksussa (n. -15 astetta). Silloin vauhti oli 8:08 / km ja tästä Strava on jo armeliaasti laskenut täydet seisoskelut pois (kuva alla samalta polulta eri päivänä). Ankarampi harjoitusmestari Garmin ilmoitti vauhdiksi puolestaan 8:48. Käytännössä taukoineen olin kuuden kilometrin lenkillä noin tunnin.
Näin kirjoitin lauantaina:
“Vaikka kelloni kertoo minun nyt olevan iskussa juoksuun, ei kehoni edelleenkään innostunu ajatuksesta. Haluan lähteä ulos liikkumaan, mutta ajatus itsensä puskemisesta juoksussa ei täytä minua innolla.
Päätän, että on kuitenkin juoksupäivä ja että lähden kevyesti hakemaan hyvää oloa. Kohteeksi valikoituu läheinen Huuhkovuori. Pehmeä puuterilumi on peittänyt Rautalammin kirkonkylää ympäröivät metsät ja vuoret ja vaikka polkua on tallattu monilla jaloilla, on se silti pehmeä ja muhkurainen. Kun käännyn polulle, kohtaan upean näyn: keltainen täysikuu roikkuu taivaalla edessä olevan harjanteen takana. Polun vierustan puut kaartuvat lumen ja jään painosta alas muodostaen tunnelin, jonka otsalamppuni valaisee.
Kun pääsen ylämäkeen muuttuu yritykseni juosta nopeasti naurettavaksi; ainut ero kävelyyn on se, että ainakin yritän liikkua nopeasti. Vauhtini tippuu kävelytahtiin 12 min / km, mutta syke ei tipu vastaavasti. Alkusyksyn jälkeen en ole tätä rinnettä kävellyt, joten kävele nytkään päätän ja hampaat irvessä kampean itseni ylös. Ihana kuutamojuoksu!
Ensimmäisen rinteen jälkeen siirryn poluille, jossa kukaan ei ole hetkeen kävellyt ja kahlaan puuterissa tietäni ylös huipulle. Vähemmän muhkurainen puuteripolku on paikoin jopa helpompi kävellä kuin tallattu ura, mutta kun käännyn ympäri, totean, että pumpulilumen alla on yllättävän liukas pohja. Hölköttelen alamäkiosuuden varovasti, vaikka ymmärrän, ettei tällä lumimäärällä kaatuminenkaan kauheasti sattuisi.
Vauhtini kasvaa vasta, kun pääsen taas tallatulle osuudelle. Tajuan, että pehmeällä alustalla juoksuni on muuttunut enemmän pomppivaksi yrittelyksi kuin juoksuksi. Keholle syötetty ajatus eteenpäinmenosta nostaa vauhtini ihan toiselle tasolle ja lumessa juoksu alkaa tuntua hyvältä. Kun saavun alamäkeen kiihdytän: nyt ajatus siitä, että maa on pehmeä auttaa todella laittamaan aivot narikkaan. Vihdoin hieman vauhtia!”
On siis talvijuoksua ja talvijuoksua. Oikealla asenteella ja esteet harjoitusmahdollisuuksiksi muuttamalla pääsee lenkille kyllä talvellakin.
PS.
Ultrajuoksun valmentajalegenda Jason Koop kuvaa Ultrarunning Magazine-lehden joulu 2024 – tammi 2025 numerossa ilmestyneessä artikkelissaan Lessons from Aid Stations syitä, joihin vedoten ihmiset ovat lopettaneet ultrajuoksunsa kesken ja toisaalta mitä huoltopisteillä ei ikinä kuule.
I challenge anyone to point me to a person who has made any of the following statements in an ultramarathon:
- ”I´m glad I did my speedwork.”
- ”My fasted runs paid off.”
- ”I should have spent more time on the track.”
- ”I´m glad I did so much work on my running form.”
In my nearly 25-year coaching career, I have never heard any rendition of any of these statements made at an aid station.
Sen sijaan Koopin mukaan ihmiset attribuioivat onnistuneet suoritukset kolmelle asialle:
- Riittävä pitkien juoksujen harjoittelu
- Alamäkijuoksun harjoittelu
- Toimiva energiasuunnitelma
Voi siis olla, että on turha kiinnittää huomiota juoksuasentoon tai vauhtiin, jos tähtää polku-ultrille, mutta sen verran uskallan lajilegendaa haastaa, että ainakin oma juoksuvauhtini ja aeroobinen kuntoni on niin matala, että ”kattoa” on syytä vielä korottaa. Lisäksi unelmoin kyllä vielä siitä, että parannan puolimaratonini ennätystäni 1:57:52, jonka juoksin Vesijärvi puolikallaa 36 vuoden iässä. Vuosi oli 2018.
Uskoisin, että siihen on hyvällä treenillä vielä kaikki saumat, vaikka ensikesänä täytänkin jo 44 ja huomaan palautumisessa selkeän eron kolmikymppisyyteen verrattuna.
Vastaa