Syysloma on hengenveto syksyn ja talven välissä. Varsinkin Lapissa vaihdoksen näkee suoraan. Juoksija havaitsee olosuhteet jalan alla ja iholla ja jälleen kerran saa ihmetellä, miten tällaiseen säähän pitääkään pukeutua. Tämä viikko on ollut palautumista treeniin Vaarojen Maratonilta ja palautumista syksyn paineista, töissä ja poluilla. Vuodenaikojen vaihtelu pakottaa aina miettimään juoksupukeutumista uudestaan. Sen lisäksi viikon seikkailut antoivat muistutksen siitä, että useimmiten väärä vaatetus on mukavuuskysymys, mutta pahimmillaan väärä varustevalinta voi vaikuttaa jopa turvallisuuteen.
Kaarevaara, keskiviikko 7.10.
Yöllä oli satanut lunta ja pientä pakkashiutaletta putosi edelleen taivaalta kohti maata suoraviivaisesti ja ilman suurempaa leijailua. Katselin ikkunasta lumen putoilua hyhmäisenä virtaavan Muoniojoen yllä aamukahvia siemaillen. Kauempana joen takana, eli Ruotsin puolella, Kaarevaara oli verhoutunut pilveen. Syysloma Lapissa oli alkanut tutuissa merkeissä ajomatkalla pohjoiseen. Levottomuus kehossani vaati viimein lenkille. Kahdeksan juoksutonta päivää riittäköön Vaarojen maratonin ultran jälkeen.
Päivän kääntyessä hiljalleen iltapäivän puolelle suuntasin Kaarevaaralle, joka oli aamun aikana riisunut pilviverhonsa. Teille satanut lumi oli alkanut sulaa loskaksi, mutta ajoin silti varoen Ruotsin puolelle yli Muoniojoen (eli Väylän) sillan Karesuandoon ja siitä etelään kohti Pajalaa. Kaarevaaralle nousee huoltotie jokusen kilometrin päässä kylästä. Jätin sen alkupäähän P-paikalle autoni ja lähdin ylös kohti vaaraa.
Talvijuoksuun pukeutuminen oli vaikeaa, mutta paksuhkot trikoot, tekninen merinopaita ja juoskutakki olivat nappivalinta hieman tuuliselle vaaralle. Muistelin lenkin olevan muutaman kilometrin suuntaansa, mutta kokonaismatkaksi tulikin 11 kilometriä. Nousua oli vain reilut puolitoistasataa metriä, mutta otin kaiken irti pienestä vauhtileikittelystä ylämäissä. Välillä pysähdyin tasaamaan sykettä, kuvaamaan ja nauttimaan maisemista, vaikka kovin kauas ei pilviverhon takia nähnytkään. Mastolla katsoin maisemat ympäriinsä ennen kuin suunnistin takaisin alas. Viimeiset pari kilometriä alamäkeen spurttasin itselleni jo kovaa vauhtia, 5:30/km. Juoksu tuntui hyvältä, mutta oikea jalka muistutteli, etten ollut verrytellyt ennen juoksua.
Illalla bongasin pöllön pihalaavumme nokasta. Pieniä jyrsjiöitä taitaa liikkua runsaasti Väylän rantatörmällä.
Saana-juoksu, torstai 8.10.
Syyslomalla autoilu Käsivarressa on välillä hermoja raastavaa, mutta olin saanut turvallisesti ohjastettua kitkarenkailla varustetun takavetoautoni peilijäälle jäätyneen Käsivarren tien läpi Kilpishallin parkkiin. Pientä huonoa omatuntoa tuntien jätin puolisoni Mirjan etäpalaverin pitoon autoon ja kirmasin ensimmäiselle vastaantulleelle polulle kohti Saanaa. Kun polku jätti minut puolen kilometrin jälkeen keskelle metsää, aloin katsella karttaa puhelimesta ja totesin, että minun täytyy varmaan etsiytyä jollekin oikealle reitille. Suuntasin harvan matalan metsän läpi Saanaa kiertävälle retkeilyreitille, jonka pohjoiseen Saanajärveä kohti menevän polun yhytin pian. Nousin sitä aivan Saanan jaluskukkuloille ja käännyin Saanaan lounaispuolta seurailevalle polulle kohti Kilpisjärven retkeilykeskusta, josta nousu Saanalle lähtee.
Pakkanen oli tasoittanut purot ja suokohdat ja kutsui pieneen vauhti-iloitteluun. Olin salaa toivonut pääseväni tekemään pientä vauhtiharjoitusta teknisillä poluilla ja nyt eksymiseni oli tarjonnut juuri sitä. Olinpa iloinen, että en ollut lähtenyt kulkemaan asfalttitietä kohti Saanan nousua. Helpohko reitti tarjosi polkujuoksun parasta iloa. Kun Retkeilykeskuksen karavaanialue alkoi vilkkua edessäni valitsin uuden polun, joka lähti nousemaan kohti Saanaa, vaikkei se viitoitettu ollutkaan.
Hetken päästä tuntui, että metsä oli täynnä polkuja, joka korkeuskäyrällä omansa. Syytin sekopäisiä suunnistajia tai humalaisia turisteja, kunnes polku jätti minut keskelle jyrkkenevää metsäistä rinnettä. Taisin olla poronpolulla. Lopulta kuitenkin reitti kuitenkin löytyi ja hiljalleen keräsin korkeuskäyriä alleni. Olisin luultavasti päässyt perille nopeammin menemällä viralliselle reitille, mutta eihän minulla ollut kiire mihinkään.
Kun pääsin puurajan yläpuolelle totesin, että valitsen suorimman rinteen ylös Saanan harjanteelle, jota uskallan kulkea. Ihan pystysuoraan en halunnut nousta, mutta en myöskään koukata loivempaa virallista reittiä. Lopulta yhytin Saanan portaat lähes yläpäässä, missä kohtasin samalla muutaman kulkijan. Kaikki varoittelivat, että ylhäällä oli hyvin liukasta. Vaihdoimme muutaman sanan ja jatkoin matkaa ihmetellen mielessäni, että missä se liukkaus oli, kunnes josssakin 800 korkeusmetrin hujakoilla kenkäni vain lipsuivat astuessani kalliolle. Totesin, että ylhäällä oli selvästi samat olosuhteet kuin Käsivarren tiellä ja siirryin kulkemaan lumipälvillä ja soraisilla laikuilla.
Saanan varsinainen huippuhan on ainakin parin kilometrin matkan päässä rappusista ja totesin, että aika ei riitä sinne asti, sillä jatkaisimme Norjaan kun Mirjan palaveri päättyi. Päätin mennä Saanan huippua kohti sen verran kuin huvitti ja kääntyä takaisin, kun siltä tuntui. Pääsin lähes 850 metrin korkeudelle, kun liukkaus ja kello kertoivat, että kyllä tässä on nyt huiputusta riittämiin. Käännyin takaisin, aluksi varovasti liukkaita kivikoita vältellen. En kuitenkaan malttanut olla nauttimatta hieman alämäkijuoksusta alempana. Sulavasta lumesta ja märästä kivikosta huolimatta juoksu tuntui helpolta ja turvalliselta, kun ei tarvinnut huolehtia mustasta peilijäästä.
Matkalla saavutin isän ja pojan, joita olin jututtanut portaiden yläpäässä. Pieneltä pojalta olivat voimat lopussa pari sataa metriä ennen maalia. Tsemppasin ja annoin mansikkajolloksen. Juttelimme hieman, ja poikakin taisi jaksaa nousta maasta. Alas tullessani tuumin, että seuraavalla kerralla jatkaisin polkuja Saanan kierrokselle Saana-järven ohi, sillä polut tuntuivat paljon antoisimmilta kuin kivisen tunturin huiputtaminen. Tämä oli toinen kerta tänä vuonna, kun Saanan tunturinlaki jäi saavuttamatta, mutta enpä moiselle suurta tarvetta edes tuntenut.
Kengät olivat lenkin jälkeen litimärät, mutta pelättyä vesisadetta ei vielä tullut. Kuoritakki repussa riitti hyvin pitämään Saanan puuskat kurissa sen ajan, kun puurajan yläpuolella mentiin.
Steindalsbreen-jäätikön palauttava päiväkävely, perjantai 9.10.
Olen välillä pohtinut treenisuunnitelmiani Claude-tekoälyn kanssa, joka kuulosti hieman loukkaantuneelta, kun kerroin sille Saana-juoksustani. ”Emmekös me sopineet, että tämä on palautusviikko?” se tuntui sanovan. Niinhän me sovimme, mutta kun teki niin kovasti mieli. Kyselin myös juoksuseuran, Puijon Mahdin, ryhmässä, että kuinkahan pitkään sitä ultralta pitäisi palautella. Yksi vastaus oli jopa kaksi päivä / kaksi mailia, mikä vastaisi lähes kolmea viikkoa. Löysin myös säännön, jonka mukaan rauhallisia päiviä olisi hyvä olla yksi / juostu tunti. Eli yli kaksi viikkoa.
Mutta kun nyt on loma ja nyt on vaaroja ja tuntureita juostavana. Ja olokin oli ihan hyvä, järkeilin. Minulla oli jo kaksi juoksupäivää, jossa olin selkeästi nostanut sykkeitä ja vauhteja takanani. Lupasin itselleni ja vähän tekoälyllekin, että seuraava päivä olisi rauhallinen palauttava kävely. En tietenkään kertonut sille, että kävely olisi vuorilla ja kohteena Steindalsbreen-jäätikkö. Kävely kuin kävely, eikö niin?
Kävelylle lähdimme yhdessä puolisoni Mirjan kanssa. Mirja ei ole polkujuoksija, mutta retkeilystä tykkäämme molemmat. Minä ruukaan silti pukeutua ja pakata kuin juoksija, kun taas Mirja pakkaa repun täyteen kaikkea tarpeellista, mikä minulta yleensä puuttuu. Säätiedotus lupasi melko lämmintä, 6-10 astetta lämpöä, mutta myös aika paljon sadetta. Hiihtotakki + kuoritakki-yhdistelmä oli osoittautunut Saanalla toimivaksi. Vaiheilin sen välillä, mitä laittaisin jalkaan. Lopulta päädyin ajatukseen, että näin lämpimällä ei tarvita ylimääräisiä housuja ja jätin tuulenpitävät ulkoiluhousuni pois, trikoot saisivat riittää. Pitkiä kalsareita en edes harkinnut.
Reitti kohti Steindalia ja sen jäätikköä lähti IMA Turcenterin parkkipaikalta, jossa parkkeerauksesta piti maksaa n. 1€ / tunti. Polku lähti tuttuun Norjalaiseen tapaan nousemaan matalassa metsikössä ja vuorilta syöksyvän joen kohina kuului jostain läheltä. Syysloma ei ole retkeilyn sesonkiaikaa, sillä parkkipaikalla oli kolme autoa. Yksi oli suomalaisen perheen, jonka tapasimme matkalla ja toinen kuului pariskunnalle, joka taisi kääntyä jo alkumatkasta pois, sillä ohitettuamme heidät, ei paria enää näkynyt.
Reitti oli siitä mukava, että matkalla oli luontoa esitteleviä opastauluja ja myös saamelaisista paikannimistä kertovia tauluja. Saimme siis oppia saamea ja norjaa ylöspäin suunnatessamme.
Ensimmäiselle etapille, Steindalshyttanille oli matkaa reilu pari kilometriä. Siihen osui noin puolet matkan noususta (250 m), mikä kannattaa tiedostaa, jos suuntaa ensimmäistä kertaa Norjassa vuorille: ensimmäiset kilometrit sisältävät yleensä jyrkimmät nousut. Vaikka matkalla jäätikölle kiivettin nousumetrejä vielä toiset mokomat, eivät muut nousut ole yhtä pitkiä kuin ensimmäiset ylös vuorille.
Pidimme ensimmäisen tauon hytin pihassa olevalla laavulla, jossa suomalaisperhe oli saanut aikaan märistä puista kituliaan tulen. Hyvin se kuitenkin lämmitti, housuni suorastaan höyrysivät. Ensimmäinen rankka sadepuuska osui myös kohdalle ja saimme onnekkaasti istua suojassa sen ajan. Evästauon jälkeen sateen hellittäessä suunnistimme retken pisimmälle etapille, n. 4 km matkalle kohti jäätikköä. Kuljimme laakson pohjaa, mutta aluksi eteneminen oli aika hidasta, sillä laakso oli nimensä mukaisesti kivinen.
Laakso kuitenkin teki pienen mutkan ja pienen nousun jälkeen edessämme oli vehmas ruohikkoinen niittylaakso, jonka takana saatoimme jo nähdä tummina kohoavat moreenikasat. Ensimmäinen sadepuuska tuulineen oli hieman säikäyttänyt minua. Laskin, että meillä oli nyt edessä kahdeksan kilometriä jäätikölle ja takaisin ilman suojaa tai järkevää taukopaikkaa. Vähintään kaksi tuntia, luultavasti enemmän. Koitin siis pitää tahtia yllä helpolla osuudella. Laakso oli kaunis, jäätikön sulamisjoet risteilivät sen pohjalla ja kosteissa kohdissa kasvoi pieniä puita. Laakson perällä näimme mustat moreenivuoret, jonka takana arvelimme jäätikön lymyävän.
Kiirehdimme siis laakson poikki kohti mustia, Mordorista tai kuumaisemasta muistuttavia moreenikukkuloita kohti. Tuulen ja veden sekaiset ryöpyt iskivät välillä taivaalta kimppuumme ja kastelivat meitä, mutta tässä kohtaa ei vielä ollut liian kylmä. Hanskani tosin olivat kastuneet ja sormiani paleli, koska halusin jatkuvasti kuvata ja se vaati hanskojen pois ottamista.
Laakson pohjalta oli vielä n. 150 metrin nousu kiviselle jäätikkölaakson pohjalle ja kohti jäätikön sulamisjärveä. En tajunnut asiaa vielä menomatkalla, mutta ylöspäin noustessa tuuli kävi kovemmaksi ja ilma kylmemmäksi. Kun saimme lopulta varsinaisen jäätikkölaakson näkyviin, riensin yli kivikkojen kohti maaliamme.
Pienessä jäätikkölammessa oli turkoosina hohtavia jääkimpaleita. Maa oli mustan hiekan ja kivien peittämää. Tuntui kuin elämä olisi jäänyt taakse: edessä kylmänä hohkaava jää, ympärillä kuollut kivi. Siellä täällä kiven raossa joku heinänkorsi sinnitteli. Elävä, suojaisa laakso oli jäänyt kauas taakse. Tässä kohtaa minua alkoi todella paleltaa. En olisi enää halunnut ottaa käsiä pois hanskoista, mutta sinnikkäästi yritin vielä kuvata kaikkea. En tajunnut vielä tuossa vaiheessa, mutta energiavaje yhdistettynä kylmään alkoi vaikuttaa minuun. Seistessä jalat alkoivat kangistua, en pystynyt keskittymään enää kuviin ja oli vaikea olla läsnä hetkessä, keskittyä tekemiseen ja mielessä pyöri lähinnä pois pääsy.
Päätin, että kuvat riittävät ja laitoin kameran pois ja keskityin hetkeen. Jossain kaukana selkäni takana oli merkki, joka kertoi jäätikön rajan 1998. Ilmastonmuutos näkyi täälläkin. Halusin pois, mutta ainakin minulla oli vielä mahdollisuus tarkastella sellaista ihmettä kuin jäätikkö.
Mirja tuli perässäni jäätiköjärven rantaan. Paremmin pukeutuneena hän tuntui nauttivan hetkestä enemmän, mutta pian totesimme yhdessä, että oli aika lähteä takaisin. Geelit, suklaat ja Jollokset olivat liivini taskuista lopussa (virhe!). Mieliala alkoi laskea ja ihan repun käyttäminen kohmeisilla sormilla oli ärsyttävää säätämistä, kun kaivoin Mirjan repusta karkkipussin. Mutustimme sitten molemmat sokerista herkkua paluumatkaa aloitellessamme. Märissä hansikkaissa sormet eivät tuntuneet lämpiävän millään. Minulla alkoi nyt olla todella kylmä, sillä tuuli oli navakka. Välillä se puhalsi takkia kuivaksi, välillä kasteli kuoritakkini lähes läpikotaisin. Olin todella onnellinen päästessäni alemmas jäätikkölaaksosta kohti niittyjä, joissa oli elämää. Sain myös edes yhden kivisen mäen itseni ja tuulien väliin, ja liike alkoi lämmittää.
Kiirehdimme takaisin päin hirveästi enää maisemia katselematta. Enää ei tehnyt myöskään mieli ottaa käsineitä pois valokuvausta varten. Lopulta karkkien energia alkoi imeytyä. Mirja jäi täyttämään vesipulloja jäätikköjoesta ja minä kuljin edeltä Steindalshyttanin laavulle. Oloni alkoi normalisoitua. Yritin tehdä tulet, mutta sytytyspaloista ja kuivasta tuohesta huolimatta en saanut puita kunnolla syttymään.
Hieman lämpöä ja paljon savua saimme kylmän lounastauon ajaksi. Maha täynnä salaattia, tonnikalaa ja leipää oli jo lähes mukava lähteä viimeiselle parille kilometrille kohti parkkipaikkaa. Vaikka hytisin ruokatauon lopussa voimakkaasti, tuntui silti, ettei se ollut mitään jäätikkölaakson viimaan verrattuna. Lämpö palasikin kehoon liikkuessa ja paluumatka alamäkeen oli tietenkin nopeampi kuin ylöspäin tullessa.
Autolla vaihdoin kuivat vaatteet ja matka kohti Kilpisjärveä ja Jatunia saattoi alkaa. Lämpöpuhallin oli päällä ja loput eväät maistuivat ajon aikana. Kilpishallin kuuma kahvi viimeisteli palautuksen. Taukoineen itse kävelymatkaan oli mennyt kuusi tuntia, mutta lupaus kevyestä palauttavasta kävelystä piti: syke ei noussut Z2-aluetta korkeammalle. Kunpa joku olisi kertonut palauttavuudesta myös keholleni, sillä leppoisasta matkavauhdista huolimatta kuuden tunnin retki oli kyllä melko vaativa.
Viimeistä alamäkeä kävellessäni totesin, että olin epäonnistunut vaatevalinnassa: olin lähtenyt juoksukamppeilla retkeilemään. Lämmöntuotto ei ole sama, jos kävellään, ja retkellä on idea myös pitää taukoja ja jopa nauttia niistä. En ollut ottanut taukoja huomioon, enkä edes sitä, että ylhäällä puolen kilometrin korkeudessa jäätikkölaaksossa voisi olla kylmempää kuin mitä säätiedotus lupasi alhaalle merenpinnan tasoon. Tämä oli aiheuttanut turhaa palelua, mikä ei tapa, mutta myös huolta kumppanissa, mikä tuntui nololta.
Juoksijana riittävä energia, neste ja elektrolyytit ovat normaali asia huolehtia varsinkin yhtään pitemmillä lenkeillä. Lämmöstä huolehtiminen on aivan yhtä perustason asia. Turhanpäiväistä machoilua on jättää vaatetta pois sen takia, että ”ei jaksa niitä kantaa”, sillä vaikka kevyesti onkin mukava kulkea, pitäisi aina ymmärtää pakata vain riittävän kevyesti. Polkujuoksuun, varsinkin ultra-muodossa kuuluu tietysti tietty määrä epämukavuutta. Sitä on kuitenkin hölmöä ehdoin tahdoin lähteä hakemaan, eikä kenenkään tehtävä ole huolehtia vaatetuksesta toisen puolesta.
Hyvät kuorihousut menevät tämän reissun jälkeen ostoslistalle. Repussa olisi nytkin ollut tilaa pakata vaikka tuulihousut tai ylimääräiset aluskerrokset mukaan – jos ei muualla, niin tauoilla on aina tarvetta ylimääräiselle lämmölle. Tällä retkellä se olisi tehnyt hyvää myös matkan aikana. Mikään retki ei ole turha, jos siltä jotain oppii, ei tämäkään. Minä sain käydä katsomassa ihkaelävää jäätikköä, ja oppia että kaikkien osa-alueiden suunnittelu pukeutumisesta energioihin tekee kokemuksesta aina mukavamman ja turvallisemman.
Arctic Trail Tour Karesuando – Kilpisjärvi – Steindal
33,19 km, 1270 nousumetriä
Vastaa